Minkälaista on elää mielenterveysongelmien kanssa

Ajattelin valottaa teille mun elämää paremmin. Vähän jännittää julkasta tää postaus, koska kerron teille aika suuren asian mun elämästä. Kerron teille minkälaista mun elämä on mielenterveysongelmien kanssa. Joillekkin mielenterveysongelmat on vähän tutumpi aihe ja joillekkin taas ei. Voisin alkuun kertoo teille mitä kaikkee multa oikeen löytyy. Multa siis löytyy sosiaalisten tilanteiden pelko, ahdistus-/ paniikkihäiriö, vihanhallinta ongelmia ja mulla on myös ajottaisia ongelmia syömisen kanssa. Siitä ei kuitenkaan saada syömishäiriö diagnoosia.

Tää kaikki sai alkunsa 2014 syksyllä. Mä olin alkuun todella väsyny ja me luultiin, että mulla on munuaisten vajaatoiminta. Verikokeissa ei kuitenkaan ollu mitään poikkeavaa. Mä aloin voimaan paljon huonommin. Mä olin todella väsyny ja ärtyny koko ajan. Siinä vaiheessa mä aloin jo epäilee, että kaikki ei oo hyvin. Mä kävin kouluu ja elin ihan normaalii elämää vielä tässä vaiheessa.
Mulla alko menee syömisten kanssa huonosti. Mä aloin ahmimaan ja oksentamaan. Sitä tapahtu aina ku mä olin yksin kotona. Sitä ei tapahtunu muulloin. Mulla nous paino jonkun verran ahmimisten takia ja se murskas mun itsetuntoo.
Masennus otti vallan 2014 talvella. Sillon se oli vielä aika lievää. Mä en uskaltanu puhuu siitä kenellekkään. Mä sen sijaan tukahdutin mun tunteet päiväkirjaan ja satuttamalla itteeni. Mä en kerro miten mä satutin itteeni, muuta te jo varmaan arvaatte.
2015 keväällä mun masennus paheni. Mukaan tuli ahdistus. Mä puhuin tästä äitille ja meijän koulun terveydenhoitajalle. Mulle diagnosoitiin keskivaikee masennus ja yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Mä jatkoin kuoluu, mutta se tuotti vaikeuksii. Mun koko kevät oli ihan helvettii. Mä kärsin ja se näky ulospäin. Mun itsetuhosuus myös jatku. Mun kesä meni todella huonosti. Mä en oikeen tehny mitään muuta, kun olin kotona.
Sitten alko taas koulu vuos. Mä yritin tehä kaikkeni, ettei mun tarvis enää mennä kouluun. Kouluun mä kuitenki jouduin. Mun päivät oli pelkkää kärsimystä. Mä odotin vaan, että mä pääsen nukkumaan. Mulla ei ollu enää kavereita koulussa. Mä istuin joka välkkä yksin koulussa. Tähän aikaan kuviohin tuli myös sosiaalisten tilanteiden pelko. Mä erkaannuin muista. Mulla oli paljon poissaoloja koulusta, koska mä en vaan pystyny menemään sinne.
2016 keväällä mä meinasin jättää koulun kesken. Mun erityis ope autto mut pääsemään koulusta läpi. Ilman sitä mä olisin varmaan jääny yläasteelle. Keväällä mä aloin saamaan paniikkikohtauksia. Se oli ihan kauheeta aikaa. Mun elämä vaan paheni entisestään. Sillon mä olin jo aika loppu. Mä en enään jaksanu elää. Sitten koitti kesä, joka oli mun elämän huonoin kesä. Mä olin todella ahdistunu. Mulla ei menny hyvin.
2016 syksyllä mä menin valmaan. Syksy ja kevät oli vähän helpompii. Mä sain pienen hengähdystauon koulusta. Mun masennus helpotti vähän, mutta muut ongelmat kyllä jäi. Valma autto todella paljon mua. Kerranki must tuntu, että mulla on jotain toivoo. Mä nauroin taas pitkästä aikaa. Sitä iloa ei kuitenkaan kestänyt, kun n. puoli vuotta. Koulun alettua kaikki taas palas.

Tällä hetkellä mun päivät menee siihen, kun mä ahdistun joka asiasta, koulusta ja mun kropasta. On hetkiä jolloin mä en oo ahdistunu. Ne on yleensä aika pieniä. Puhutaan yleensä päivästä. Paniikkikohtaus tulee sillon, kun mun ahdistus on ihan äärirajoilla. Mä en saa paniikkikohtausta ihan joka viikko. Sosiaalisten tilanteiden pelko vaikuttaa sillä tavalla, että mun on hyvin vaikee tutustuu uusiin ihmisiin. Se ei oo kivaa.

Yks hyvä juttu tässä on. Mä en oo ollu itsetuhonen pitkään aikaan. Voidaan antaa aplodit sille. Viimeks ihan kevään alussa. Oon nyt ollu kuivilla siitä reilusti yli puol vuotta.

Vihanhallinta ongelmia mulla on ollu jo ihan pienestä lähtien. Se on häirinny mua koko elämän. Vihanhallinta ongelmat tulee esille mun elämässä ärtyneisyytenä. Mä saatan kans suutuu todella helposti pienestäki asiasta.
Mulla on tällä hetkellä menossa ahmimis/ laihdutus kausi. Mä vähän väliä laihdutan ja sitte taas ahmin. Mä oon yrittäny lopettaa, mutta se on todella vaikeeta. Tuntuu, etten mä oo koskaan tyytyväinen mun kroppaan. Yritän kuitenki sanoo jotain positiivistä mun kropasta joka päivä. Kyllä se piristää, jos löytää jotain positiivistä sanottavaa.
Musta tuntuu, että mä en kuulu tänne maailmaan. Mä oon ihan erillainen, kun muut ihmiset. Käyn tällä hetkellä kouluu ja yritän tsempata itteeni eteenpäin elämässä. Yritän olla välittämättä näistä sairauksista. Tällästä mun elämä on mielenterveysongelmien kanssa. Toivottavasti saadaan tällekkin tarinalle onnellinen loppu.