Viime postauksessa mä sanoin, että mun olo on vähän helpottunu. Sillä hetkellä mulla oli vähän parempi olo. Se hyvä olo ei kuitenkaan kestänyt kauaa. Heti seuraavana päivänä mä olin taas samassa pisteessä. Mua ahdisti ihan kauheesti ja mä olin itsetuhoinen. Ei mä en viillellyt vaan mä raavin mun molemmat kädet rikki. Mä oon tehnyt näin aikasemminkin. Tää on mun uus tapa lievittää mun ahdistusta. Ei se mikään hyvä tapa oo, mutta tällä hetkellä mä en pysty parempaan. Nyt mun kädet on täynnä ihania arpia. Näin taas kävi. Mun elämisestä ei tuu mitään. Yhtenä hetkenä mulla on melkeen normaali olo ja toisena hetkenä ahdistunu/masentunu. Mitä mä teen. Ei tän näin pitäiny mennä. Mä haluisin hetken hengähdystauon tästä kaikesta. Mun mieli ei toimi tällä hetkellä kunnolla. Se tekee temppuja. Mun mieli on särkyny. Mä en saa niitä särkyneitä palasia enään kokoon. Mä oon uupunu ja se näkyy ulos päin. Tällä hetkellä ei tunnu turvalliselta. Mä pelkään mun omaa mieltäni. Miten sitä voi pelätä?
Mä käyn koko aja tosi hitaalla. Vähän väliä mä joudun pysähtymään ja haukkaamaan happea. Mitä mulle on käyny. Mä en oo enään tässä todellisuudessa. Mä itken sisäisesti, mutta se ei tuu ulos asti. Mun täydellinen naamari on hajonnu. Tällä kertaa mä en osannukkaan peittää mun tunteita. Tuntuu kuin joku tarkkailis mua koko ajan. Mä vaan haluun pois ihmisten katseilta. Mä haluun paikkaan missä mä saisin olla yksin. Mä en kuulu tänne. Tää ei voi jatkua näin. Mun mieli käskee mua rauhottumaan, mutta miten. Mä en tätä tuskaa tuota, vaan demoni mun sisällä. Mä haluun sen demonin pois, jotta mä voin rauhottuu. Ongelma on vaan, että miten? Se on kysymys, johon ei tuu löytymään vastausta.
Tää postaus oli vähän sekava, mutta toivottavasti saitte jotain selvää. Mä vaan vuodatin mun tunteet ja ajatukset ulos. Toivottavasti teillä menee vähän paremmin, kuin mulla.
Ei kommentteja
Lähetä kommentti