Mulla on ollu outo olo nyt pari päivää. Ahdistaa tuntemattomasta syystä. Mä en oo ollu oma itteni. Kaikki on pielessä. Mun päässä on aikapommi, joka tikittää. Kohta se räjähtää. Mä pystyn tuntemaan sen. Mun sydän hakkaa täysiin rinnassa. Mun on vaikee elää. Yöt menee miettiessä pakoa parempaan elämään. Mä en jaksa enää kärsii. Mun elämä on selviytymistä päivästä toiseen. Mä en haluu istuu tässä enää 50 vuoden päästä. Mitä mä teen elämällä, jossa ei oo iloo. Mä kärsin joka ikinen päivä.
Mä oon ajatellut asioita aivan liikaa. Ne on mennyt puhki ajattelusta. Mä oon pilannut jopa mun hyvät muistot. Ei mulla oo mitään mitä ajatella. Mun pää on ihan tyhjä. Mulla on yksinäinen olo. Mä en kestä mun elämää. Kauheeta, mutta totta. Mustaa joka puolella. Joka päivä mä kävelen pimeessä, enkä tiedä mihin päädyn. Reitti alkaa jo tuntua tutulta, mutta aina tulee jotain uutta eteen. Uusi on vaikea sana mulle. Mä en osaa käsitellä uusia asioita, niin kuin niitä pitäisi. Se tua ongelmia mun joka ikiseen päivään. Silti mä oon vielä täällä.
